Kuuntelen, kun jääkin ulvoo

Ylläni kaareutuu musta taivas, joka on täynnä valon reikiä. Allani paukkuu tuonelan syvyyksistä nouseva sinfonia.

Kuuntelen lämmön ja kylmän rajapinnan ääntelyä. Auringon laskettua järven jää ulvahtelee ja rysähtelee.

Ääntely on alkukantaista. Luulen kalevalaisen kansan laulaneen loitsunsa jäiden sinfoniassa. Ulvahdus tulee tuonelan syvyyksistä ja kaikuu Kalevalan mailta Pohjan Akan kyisille pelloille.

Ei ole mitään olevaista ilman lämmön ja kylmän, vihan ja rakkauden tai intohimon ja välinpitämättömyyden välistä alkukantaista mittelöä. Jokainen luotu joutuu tuntemaan kehossaan ja sielussaan nämä tuonelan syvyyden ja taivaan kirkkauden ilmiöt; luomisvoimista rajuimmat.

Eloton jääkin ulvoo silloin, kun synnytetään ja luodaan uutta.

Luomakunnan voimat ovat näkymättömiä. Osalle voidaan antaa mitattavia arvoja, kuten astetta celsiusta. Mutta sitten ovat nämä mittaamattomat murtovoimat, kuten rakkaus ja viha, jotka sulattavat jään ja lävistävät harmaan kiven.

Luomakunta ei ole luotujen hallinnassa. Luovien voimien keskellä eloton ja elävä ovat yhtä samaa avaruustomua, jota Luoja luomisen aamussa kouraisi, johon puhalsi ja jonka lähetti äärien ääriin.

Kuuntelen jään ulvahtelua, kun luonnon alkuvoimat käyvät sen kimppuun. Ulvahdus repeää ryskyen railoksi jääkenttään.

Luomakunta huutaa olemassa olonsa tuskaa. On aina huutanut. Kuuleeko Hän?

En ole varma. Kuulemattoman kipeällä kokemuksella huusi myös Hän. ”Miksi hylkäsit?”

Ei kerrota, kuuliko Hän Häntä. Hautaan Hänet laskettiin. Sieltä ylös nostettiin. Sanottiin: Ei Hän ole täällä. Missä on Hän?

Sittemmin Hän sanoi: lapset, onko teillä syötävää. Silloin muistivat: Leipä on Hän.

Myllynkivissäkö jauhettu? Luultavasti – miten muuten leipää olisi! Alkuvoimien keskellä jauhettu. Ei taivaassa. Ei tuonelassa. Tässä jauhettu ja tehty kuin leipä.

Kuuntelen jään ulvontaa. Tuonelan syvyyksistä nousee huuto. Se kuullaan tähtitarhain takana. Hän on huudossa mukana. Huutaa itse. On osa elotonta ja elävää – tai oikeastaan on kaikkeuden kaikki.

Jokapäiväinen leipä on taivaan mannaa. Murtuu kaikkien elämäksi. Ei kumma, jos välillä ulvahtaa. Hän meissä. Kuulenko Hänet?

HannuT