Tapaninpäivä

Vakaumuksen mukaan eläminen on ihmisen keskeinen perusoikeus. YK:n ihmisoikeusjulistuksessa on kirjattu, että jokaisella on vapaus sanoa, mitä ajattelee, ilman, että tarvitsee pelätä henkensä puolesta. Aina tämä perusoikeus ei toteudu, mikä on väärin.

Alati joudumme seuraamaan seurata maailman uutisia sanomisen vapaudesta kiinnipitämisen seuraamuksista. Kirjailijat, lehtimiehet, moraaliset ajattelijat, toisinajattelijat saavat jatkuvasti osakseen tappouhkauksia, joista onneksi sentään vain osa toteutuu. Mutta osa myös toteutuu – osa tulematta koskaan julki.

Pahimpia eivät ole julkiset uskontojen ja kulttuurien väliset näkemysristiriidat sanomisen vapaudesta. Niille ristiriidoille löytyy aina selitys, joka auttaa selittämään riidan syistä – joskus jopa ratkaisemaan kärjistymiä.

Pahimpia ovat pimentoon jäävät vaientamiset, uhkailut ja teloitukset, jotka syntyvät valtaapitävien vallan menettämisen pelosta. Näissä tapauksissa vaikenemisen muuri on lähes ylittämätön. Oli sitten kysymys poliittisesta, uskonnollisesta tai taloudellisesta vallanpitäjästä, vaikeneminen on arvossaan silloin, kun omaa asemaa varjellaan hämäräkeinoin.

Hämäräkeinojen kavaluus ei ole ainoastaan yksittäisissä teoissa. Hämärä on alue, jolla toimitaan kaverisopimusten varassa. Kaverisopimukset synnyttävät riippuvuuksia, jotka sitovat hämärän kavereita toisiinsa. Syntyy kokonainen peitelty koneisto, joka ilman julkisen lain rajoja murtaa yhteisesti tärkeinä pidettyjä perusoikeuksia.

Harmaat koneistot ovat kuin syöpä, joka salakavalasti levittäytyy joka puolelle ja sairastuttaa yhteiskunnan. Syöpä saa yhä uusia etäpesäkkeitä. Taloudellisten ja muiden etuuksien nimissä syövästä vaietaan. Peli jatkuu.

Marttyyriudessa ei ole mitään ihailtavaa sinänsä. Marttyyrius on aina tappio. Jokainen vakaumuksensa vuoksi kärsimään joutunut ja mahdollisesti kuollut on ihmisyyden tappio.

Ihminen on olento, joka on syntynyt vuorovaikutukseen. Ihmisyys elää vuorovaikutuksesta. Kielirajoista ja kulttuurieroista huolimatta ihminen niin halutessaan kykenee keskustelemaan toisen kanssa. Keskustelumahdollisuuden käyttämättä jättäminen on aina ihmisyyden tappio.

Ihmisen kutsumus on ylittää rajoja, ei rakentaa niitä. Rajat ovat ymmärrettäviä, mutta jokainen raja on kyettävä kyseenalaistamaan. Ihminen, joka ei kyseenalaista rajoja, sulkeutuu ja syrjäytyy. Näin syntyvät diktatuurit.

Marttyyrit kaikessa karmeudessaan pakottavat meitä pohtimaan, miksi joku antaa henkensä asiansa puolesta: mikä saa jonkun ihmisen luopumaan ensimmäisestä perusoikeudestaan eli elämästään?

Marttyyriudessa on toki sairasta tuonpuoleisuuden ihannointia ja vääristyneitä lupauksia paratiisin ihanuuksista. Näin marttyyri voi olla vallankäytön välikappaleita. Varsinkin köyhyys ja koulutuksen puute mahdollistavat tällaisen hyväksikäytön.

Marttyyriuteen liittyy aina yksilön perusoikeuksien rikkominen. Aina löytyy joku, joka omasta mielestään tietää paremmin, uskoo aidommin ja elää puhtaammin kuin toinen, ja näkee oikeudekseen edellyttää toiselta samaa tietoa, samaa uskoa, samaa elämän puhtautta.

Marttyyrius on merkki siitä, että jossain vedetään harvainvallan rajoja - ja rajoilla haudataan kaatuneita.

Marttyyriutta ei synny siellä, missä kaikkien oikeuksia arvostetaan, missä laki on kaikille sama, missä oikeus valtaan kuuluu kaikille.

Kristillisen uskon käsitys perusoikeuksien kunnioittamisesta lähtee toisen näkemistä itsen vertaisena. Jouluna Ihmisen Pojaksi syntynyt Jumala ei pitänyt kiinni omasta jumalallisesta perusoikeudestaan olla kaiken yläpuolella oleva, tavoittamaton majesteetti. Hän luopui omista perusoikeuksistaan – tai pikemminkin takasi kaikille luoduille samat oikeudet, kuin itsellään Luojalla oli ja on.

Tapaninpäivän henkilö on diakoni Stefanos. Diakoni järkytti kuulijoidensa maailmaa puhumalla Jumalasta tavalla, joka rikkoi vakiintuneita selitysmalleja. Hän loukkasi näkemyksiä Mooseksesta, profeetoista sekä Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalasta. Vähemmästäkin ihmisiä on teloitettu.

Apostolit, diakonit (papit tulivat pön(p)öttämään vasta myöhemmin) ja ensimmäiset kristityt pitivät kiinni oikeudestaan ilmaista uskoaan niillä sanoilla, jotka olivat tulleet tosiksi Jeesuksen seurassa. Uudet sanat olivat uhka nimenomaan harmaalle virkakoneistolle, joka oli kätkeytynyt virkamuuriensa suojaan.

Jeesus itse käytti usein ilmaisua ”te olette kuulleet sanotuksi, mutta minä sanon teille”. Jeesus itsessään oli uhka, samoin hänen sanojensa kuulijat ja seuraajat.

Kirkon ja kaikkien vakiintuneiden rakenteiden uhka ja mahdollisuus on suostuminen vuorovaikutukseen. Ajattelun ja sanomisen vapauden kunnioittaminen kaikesta huolimatta on tie tulevaisuuteen.

Raamatussa sanotaan: älkää olko vain sanan kuulijoita, vaan myös sen tekijöitä. Ihmiskunnalla on ihanteet, joihin on helppo yhtyä. Mutta ihanteista huolimatta maailma on yhä keskeneräinen. Ihanteet ilman yhteyttä tekemiseen ovat kuolleita sanoja.

Marttyyriudessa ei ole mitään ihailtavaa, sillä se merkki vääryyden vallasta, se on merkki sulkeutumisesta, se on merkki torjunnasta.

Tapaninpäivä on ennen muuta kutsu ylittää rajoja. Sen enempää ihmiskunnalla kuin luomakunnalla ei ole varaa siihen, että toisella on enemmän oikeutta kuin toisella.

Meillä ei ole varaa sulkeutua toisiltamme ja toistemme löytämiltä sanoilta. Meillä ei ole varaa elättää harmaita omalakisia kaveriyhteisöjä.

Meillä on varaa vain elämään, joka ei synnytä marttyyreja – mukaan lukien koko luomakunnan.

Jeesuksen uudet sanat sanoivat muun muassa, että menkää pois omasta maailmastanne toisten maailmaan. Menkää kaikkialle maailmaan julistamaan evankeliumia Jumalasta, joka ei pitänyt kiinni yksin oikeudestaan elämän ikuiseen ihmeeseen; että muillakin olisi paikka Jumalan valtakunnassa.

Hannu Tiainen