167 sanaa

 

Usko on oikeus – ei ehto

 

Yksilön usko ilman luottamuksen ilmapiiriä on eloton tyhjiö. Usko syntyy luottamuksen kokemuksesta. Itseluottamuskin syntyy, kun saa osakseen toisen luottamuksen.

Yksinäinen psyykkaaminen ei riitä.

Lapsi, joka saa osakseen edes hippusen aikuisen arvostavaa ja luottavaa asennetta, kasvaa kohti toista arvostavaa aikuisuutta. Sama koskee aikuista, joka yrittää selvitä työelämän vaatimuksista. Luottamuksen kokemus auttaa jaksamaan.

Kuka tahansa, johon ei uskota eikä luoteta, on vaarassa väsyä ja syrjäytyä.

Usko on inhimillisen elämän perustekijä. Myös jumala-usko.

On hämmentävää, kuinka usein uskonnollinen usko ilmenee ihmisiä ja kansakuntia erottavana muurina: jos et usko niin kuin minä tai me, et kuulu pelastuksen piiriin.

Kadotus on sulkeutuneen uskon keksintö.

Jeesukselle kadotus oli paikka, jonne piti pyrkiä. Hän suuntasi sanansa ja tekonsa uskonsa kadottaneisiin, kuten sairaisiin, nälkäisiin, rikollisiin ja muihin sen sellaisiin.

Uskon sanat ja teot ovat jokaisen oikeus ja velvollisuus. Oikeus tarkoittaa oikeutta kuulua yhteyteen – lähimmäisen ja Jumalan yhteyteen. Velvollisuus tarkoittaa velvollisuutta sanoa ja tehdä asioita niin, että luottamus lisääntyy.

Usko on kaikkien oikeus, joka kukaan ei saa ehdollistaa.

 

Hannu Tiainen, Pukkila

 

 

Tuhat sanaa - Saarna

 

484 sanaa uskosta - Saarna 26.1.2020

 

Oletko uskossa?

Oletko uskossa -kysymys kohtaa meitä yhä harvemmin. Vielä vuosikymmeniä sitten tuo kysymys saattoi kirjaimellisesti kävellä kadulla vastaan, kun tuntematon kysyi toiselta tuntemattomalta tämän suhdetta Jumalaan, ja samalla ojensi hengellistä luettavaa.

Tällä vuosituhannella Suomessa kysymys uskosta on työntynyt yksityisyyden suojaan. Tavallisessa suomalaisessa asia herättää hämmennystä, ehkäpä suoranaista torjuntaa. Kuinka erikoiselta tuntuukaan maahan muuttaneiden, uusien suomalaisten avoin uskonnollisuus. He rukoilevat ja pukeutuvat avoimesti oman uskonnollisen perinteen tapojen mukaan. Ovatko he suomalaisiakaan, kysymme.

Tulijoiden mukana uskonnollisuus on palannut katukuvaan, mutta ei kirkon opettamalla tavalla.

Äsken luetussa evankeliumissa meille tarjoiltiin tuokiokuva muinaisen Israelin katukuvasta. Siinä henki muutos. Tuohon aikaan ei toki ollut tavatonta puhua uskosta Jumalaan. Uskonnollisuus oli yhtä itsestään selvä ja järkevä osa arkipäiväisen elämän ymmärtämistä, kuin oman aikanamme tieteellisyys.

Mutta kadunkulkija, Jeesus onnistui puhuttelemaan nimenomaan toisten kadunkulkijoiden uskonnollista elämää. Jeesus herätteli uskoa Jumalaan tavalla, joka poikkesi valtavirtaisesta perinteestä. Ilmassa on uuden tuomaa muutosta.

Toisten kadunkulkijoiden vastaus puhutteluun oli yksinkertainen ja selvä: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”

Sanat ja teot vakuuttivat. Jeesus toi puheeseen uskosta Jumalaan uuden ja poikkeavan aksentin, joka herätti kanssaihmisiä. Ei syntynyt uutta uskontoa, mutta alettiin ilmaista uskoa tavalla, joka poikkesi aikansa perinteisestä opetuksesta.

Niin Jeesuksen aikainen kadun uskonnollinen elämä kuin oman aikamme ihmisen suhde uskontoon osoittavat, että uskoa Jumalaan on vaikea tai suorastaan mahdoton ohjata ylhäältä, edes perinteeseen vetoamalla. Kadun kansa elää hetkessä ja on altis uudelle ja valmis muutoksille.

Sielujen voittaja ei ole valtius yli toisten. Voittaja voi olla se, jolla on alttius asettua tasavertaiseen, toista kunnioittavaan vuorovaikutukseen; olla mukana toisen hetkessä.

Vallan syrjässä majailevan, vanhan, perinteisen uskonnollisen liikkeen alituinen vaara on kieltää vapaus sanoa uudesti tai tehdä toisin. Minkä tahansa hyvän suurin uhka on vanhasta vallasta kiinni pitämienen; olla valtias taivaan ja maan, joka määrää sanat ja tavat, joita saa käyttää.

Jeesus puhutteli ajassa. Hän kyllä tiesi Mooseksen, mutta hän ei tavoitellut Mooseksen aikaista elämää.

Jeesuksen seurassa uskonsuhde Jumalaan uudistuu, jos on uudistuakseen, joka hetki, jokaisessa kohtaamisessa, jokaisessa sanassa, jokaisella askeleella, jokaisessa keskustelussa.

Toisen kohtaamisesta, toisen kanssa käydystä keskustelusta, toisen kanssa kuljetusta matkasta, lähtee aina kaksi uudistunutta ihmistä. Näin tapahtui Jeesuksen matkassa, ja näin tapahtuu jokaisen kulkijan matkassa.

Jumala ja hänen vaikutuksensa syntyy, uudistuu ja elää kohtaamisista. Kristillinen kirkko alkoi ja on säilynyt aina elävänä silloin, kun on ollut mahdollista ottaa muutama yhteinen askel ja vaihtaa kuulumiset.

Elämään jää se, mikä kannustaa ja innostaa tässä hetkessä. Kukapa ei ilahtuisi sovinnosta, rauhasta, anteeksiannosta, armosta. Ne voittavat aina vihanpidon ja muun kilpailun paremmuudesta.

Kristillisen uskon vaaran vuosia ovat aina olleet ajat, jolloin sanoja on sanottu yksisuuntaisesti ylhäältä alas ja silloin, kun yksi on tiennyt oikein ja vaatinut omaa oikeaa muilta. Kun yhden laista on tehty kaikkia alistava laki, aika on pysähtynyt menneeseen hetkeen.

Näin ei ole Jeesuksessa laskeutuneessa Jumalan valtakunnassa. Jumala on kadun kulkija, matkakumppani, kuuntelija; Jumala samaistuu toiseen. Niin syntyy usko, joka kantaa ajassa ja ajan loputtua Jumalan luona matkakumppaneiden juhlassa.

 

 

HannuT