Älä pelkää viatonta

Tämä on kertomus pelosta, jota inhimillisesti katsoen ei pitänyt olla. Kertomuksen henkilö on keisari Peloton VII, hallitsijasukunsa seitsemäs kruunupää.

Tämä on siis tarina keisari Peloton VII:stä. Hän oli suvun seitsemäs keisari Peloton. Paitsi, että hän pelkäsi.

Keisari Peloton VII pelkäsi kaikkea, mikä tapahtui toisin, kuin hän tai hänen kuusi esi-isäänsä olivat kirjanneet lakiin ja asetuksiin. Pelottavaa laittomuutta ilmeni joka päivä.

Pelokas keisari teki kaikkensa varmistaakseen, että kaikesta oli olemassa sääntö ja lupa. Hän rakennutti seitsentornisen hallintopalatsin, jossa kirjurit kynät savuten kirjasivat keisarin uusia määräyksiä.

Päivästä toiseen keisari käveli pitkin palatsin käytäviä, joiden seinillä oli edellisten Pelottomien muotokuvia sekä näiden käyttämiä taisteluhaarniskoja ja miekkoja. Pelottomia esi-isiä! He olivat hänen esikuviaan.

Keisarin jokainen päivä alkoi Linnan sisäpihalla. Sotamarsalkat määräsivät joka aamu 365 sotilasta riviin huutamaan keisarille: Hyvää päivää, herra keisari Peloton VII.

Mutta keisari Peloton VII pelkäsi, vaikka sotilaiden keihäiden terät kiilsivät kovuuttaan.

Linnan pihalta keisari kiirehti hallintopalatsiin keksimään uusia määräyksiä, lakeja ja säädöksiä. Niistä tuli valtava kirjasto.

Uusien lakikirjojen pakottamana keisari Peloton VII laajensi palatsin kirjastoa niin, että lopulta se oli maailman suurin kirjasto – paitsi, että siellä oli vain Pelottomien lakikokoelma, eikä yhtään satukirjaa tai runoa tai romaania.

Määräyksiä, lakeja ja säädöksiä rikkovalle keisari määräsi rangaistuksena laiskanläksyjä. Laiskanläksyjä sai joka päivä ainakin kymmenen tuhatta kansalaista. Laiskanläksyjen kuulustelua varten perustettiin joka vuosi 3000 uutta kuulusteluopettajan virkaa ja rakennettiin siinä sivussa maailman suurin koulu.

Mutta keisari pelkäsi. Hän pelkäsi, että kansalaiset eivät vieläkään tottele häntä.

Keisari pelkäsi 365 päivää vuodessa aamusta iltaan. Peloissaan hän korotti linnan seitsemän tornia pilvenpiirtäjiksi, joista näki valtakunnan jokaiseen kolkkaan. Torneistaan keisari Peloton VII valvoi kaukoputkella kansalaisia herkeämättä.

Eräänä aamuna keisari heräsi varhain ja sattui katsomaan 52. makuuhuoneensa ikkunasta ulos. Palatsin ulkopuolella, pienellä hiekkakentällä 12 lasta leikki keskenään. Lapset leikkivät naruhyppelyä, rosvoa ja poliisia, maan valloitusta, olivat piilosilla, kiipeilivät puissa ja pelasivat palloa.

Keisari Peloton VII ei ollut koskaan leikkinyt palatsin ulkopuolella. Hänet oli aina puettu keisarillisesti, ja lakeijat olivat kumartaneet häntä linnan käytävillä. Leikki sikseen.

Keisari hämmästyi näkemäänsä ja vapisi. Mitä tuo lasten touhu oli? Miksi he nauroivat ja juoksivat ulkona eivätkä olleet lukemassa keisarillisia määräyksiä. Sitä paitsi Keisari ei muistanut kirjoittaneensa yhtään määräystä leikeistä. Leikkiä ei siis voinut olla olemassa.

Keisari Peloton VII perui kaikki aamutouhunsa ja kiiruhti ulos hiekkakentälle ja kysyi lapsilta: Mitä te teette? Nämä vastasivat: Me leikimme. Peloton VII jatkoi: Se on laitonta, sillä siitä ei ole sääntöä! Lapset vastasivat: Emme tarvitse sääntöä. Me osaamme leikkiä ilman sääntöäkin. Meillä on muutenkin hauskaa.

Peloton VII kysyi: Voiko olla hauskaa ilman hauskasääntöä? Lapset vastasivat: Hauskassa on vain yksi tärkeys. Hauska syntyy yhdessä leikkimällä. Tule kokeilemaan. Kuka sinä muuten olet, kun emme ole ennen leikkineet kanssasi?

Hämmentynyt Peloton VII kokeili leikkiä, ja taas kokeili, ja vielä kerran kokeili. Keisari unohti pelkonsa hetkeksi eikä muistanut mennä kuuntelemaan sotamarsalkkojen aamutervehdystä, eikä muistanut laatia koko päivänä yhtään uutta sääntöä.

Sekös sotamarsalkkoja ja muita hallintopalatsin suoraviivoja pelotti! Hiekkakentän ennalta arvaamaton nauru ja leikin nostattama pöly oli selvä turvallisuusuhka koko kansalle.

Mutta muuri oli murtunut. Eräs toinen tarina kertoo henkilöstä, joka nukkui siitä alkaen aina huoneessa nro 52, että voisi herätä aamulla näkemään leikkikentän pölyn. Tämä henkilö ei toivonut sydämessään mitään muuta niin paljon, kuin sitä, että joku sanoo: tähän leikkiin tarvitaan vielä yksi, ehditkö mukaan?

52. huoneen henkilö kyllä ehti.

 

Tuhat sanaa - Saarna

 

Mikä voisi ottaa kirkon paikan?

Citymarket, Prisma, Kärkkäinen, Tokmanni, internet, eduskunta, popkonsertti, urheiluareena, koulu, kulttuuri, metsä?

Sain tuon kirkkokysymys-aihion lapsensa rippikouluun päästäneeltä vanhemmalta. Miksi tulla rippikouluun aikana, jolloin Jumala on kenties kauempana kuin koskaan?

Uskontunnustuksen laatimisen aikoihin 300-400-luvuilla Jumala sentään oli lähellä: vain taivaankannen takana.  Ennen Darwinia Jumalan teotkin olivat kuin taitavan käsityöläisen jälki: kaunis ja tarkoituksenmukainen.

Jumala oli selittämättömän selitys.

Mutta sitten tuli muutos. Kiikari näytti tähtitarhain taakse, luonnontieteilijä selosti evoluution kehityskulkua merestä maalle, aivotutkija paljasti kaiken olevan vain sähköimpulsseja.

Jäikö kirkolle mitään osuutta luomakunnan selittämisessä?

Ei jäänyt juurikaan mitään järkeen käypää. On ilmeistä, että lähes kaikkeen olevaiseen löytyy – jos ei vielä ole löytynyt – järjellinen ja looginen selitys.

Havaintoihin perustuvan tutkimuksen ulkopuolelle on jäänyt ja kenties lopulta jää vain alkuräjähdyksen alkusyy.

Kirkon omimmaksi alueeksi on typistynyt elämän alun ja olemuksen äärellä oleminen. Tarpeellisia on vähän, ehkä vain yksi ainoa, kuulivat Martta ja Maria Jeesukselta.

Siinä ainoassa, hiljaisessa ihmettelyssä ei ole mitään suurta. Se ei edellytä kalliisti ylläpidettäviä, muinaisilta ajoilta periytyviä laitoksia, kuten Vatikaani ja Suomen evankelisluterilainen kirkko, joiden syntyhistoria on liikaa sanelua ja valtaa.

Kirkon syvin olemus on muualla kuin seinissä ja hallinnossa, laitostuneessa byrokratiassa.

Nyt rippikouluaan käyvien kastejuhlien yleisimpiä virsiä lienee ollut veisattava ”Mä silmät luon ylös taivaaseen”. Virren toisen säkeen lopussa veisataan se olennainen: ”Ei sulta pieninkään unhoon jää, sä katsot myös vähäiseenkin”.

Jos jotain varten, niin virren 490 toisen säkeistön ajatuksen kuuluttamista varten kristillinen kirkko on lähetetty kaikkialla maailmaan. Maailman luonnontieteellinen rakenne hoituu ikään kuin itsestään, mutta heikon puoleen kääntyminen näyttäytyy edelleen valinta. Heikon oikeus ei ole itsestään selvyys.

Se, mikä raamatussa on ajatonta, hyvää ja elämän tarkoitukseksi sopivaa, on samaistuminen pieneen, heikkoon ja avuttomaan. Raamatun ilmoituksen perusjuonne on toisen elämän mahdollistaminen, samaistuminen toisen asemaan.

Raamatussa Jumalan itsessään on elämän syy ja tarkoitus. Raamatun Jumalan tarkoitus on tehdä eloton eläväksi siten, että antaa oman elämänsä toisen käyttöön.

Raamatun Jumalan vertauskuva on risti, jota kannetaan toisen puolesta. Silloin, kun kirkko on ristin juurella, se on omalla ja ennen kaikkea ihmisen paikalla. 

Kirkko on ristin tyyssija. Sen äärellä etsitään uskoa, toivoa ja rakkautta: siis uskoa Jumalaan, joka katsoo vähäiseen; toivoa siihen, että oma vähäisyys ei ole este sille viimeiselle eli rakastetuksi tulemiselle.

Luonnollisen maailman itsestään selvä ja kaikille näkyvä tarkoitus on kilpailla kauneudessa, viisaudessa, voimassa ja nopeudessa.

Kirkko on joutunut luopumaan asemastaan näkyvän valtiaana. Sille on jäänyt kaita ja kapea polku.

Kaita ja kapea polku on hidas ja hiljainen, jolla pysyäkseen on saamaistuttava heikkoon, sairaaseen, nälkäiseen ja muihin toisen avun varassa eläviin.

Kirkko olemassa vain siksi, että se on ristin kantaja. Elämän tarkoitus ei ole kilpailu korkeimmasta korokkeesta. Tarkoitus on, että pienin ja heikoin määrää tahdin. Ilman tämän tarkoituksen vaalimista vain vahvat tulevat maaliin. Sekö on kaiken tarkoitus?

Kun sinut kastettiin, kun sinusta tuli kirkon jäsen, niin olit toisen varassa. Joku kantoi sinua. Jumala ja aikuiset lähimpäsi samaistuivat sinuun niin, että antoivat kaiken mahdollisen huomion sinulle. Sinuun samaistuttiin. Elämän tarkoitus oli saattaa sinut kohti ensimmäisiä sanoja ja askelia. Voi meitä, jos emme niin olisi tehneet.

Rippikoulussa seurakunta kutsuu sinut jatkamaan tällä tiellä, mikä on mahdollistanut sinun elämäsi. Sinä olet kaunis ja ihana sellaisena kuin olet, sillä sinuun on samaistuttu. Olet olemassa, koska joku on samaistunut sinuun, tavalliseen ja avuttomaan: antanut itsensä ja omansa yhteiseksi iloksi.

Kirkko kutsuu sinut tälle tielle: rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä. Ristimään itsesi pyhällä ristin merkillä ja samaistumaan kanssakulkijoihin.

Ehkä Jumala ei sittenkään ole kaukainen avaruus. Ehkä pikemminkin luonnollinen läheisyys. Kirkolla on tila olla olemassa: Jumalaan uskomisen ja lähimmäiseen samaistumisen tila.

 

 

HannuT