Evästeet
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä
Heräsin aamulla klo 3.35. Ikkunan takaisen puuston kätkössä lauloi satakieli.
Herätys oli aikainen, mutta en osannut sitä harmitella. Auringon nousu ja satakielen laulu olivat kaikkea muuta kuin harmin aihe. Sitä paitsi satakieli ei säästellyt. Sillä oli mielessä monta laulua, ja niiden kaiuttamiseen tarvittiin ainakin puoli tuntia.
Liekö raukalla ollut muita kuulijoita? Olipa kuulijoita tai ei, satakieli antoi kaikkensa.
En nähnyt lintua, mutta kuvittelin sen lehvästön kätkössä olevalle oksalle. Mielessäni näin, kuinka linnun vaatimaton olemus puhkui laulamisen ilosta ja uudesta päivästä.
Aamun ajatus nousi linnun laulusta. Herramme nosti katseen lintuihin. Lienee ihmetellyt hänkin lintujen laulua.
Nykyihminen tietää, että lintujen laululla on biologinen tarkoituksensa. Mutta mikään ei selitä pois sitä hurmosta ja kauneutta, joka satakielen olemuksesta pursuaa ympäristöön. Se on enemmän, kuin viesti lajitovereille. Jopa aamuntokkurainen ihmispolo hurmaantuu kuulemastaan, eikä voi vaipua uneen, ennen kuin laulu loppuu.
Herramme kehotti katsomaan taivaan lintuja. Linnut näyttävät näkijälleen ja kuulijalleen, että elämä ilman hurmosta ja kauneutta on tylsää ja merkityksetöntä.
Sinä olet kaunis. Sinun äänesi hurmaa kuulijansa. Sinä olet kuin satakieli.
Näin Herramme halusi kertoa, kun nosti katseemme lintuihin. Antaudummeko näkemään ja kuulemaan itsemme lisäksi toisiamme? Olisi täysi syy!
Hannu Tiainen, Pukkila
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä