167 sanaa

 

Usko on oikeus – ei ehto

 

Yksilön usko ilman luottamuksen ilmapiiriä on eloton tyhjiö. Usko syntyy luottamuksen kokemuksesta. Itseluottamuskin syntyy, kun saa osakseen toisen luottamuksen.

Yksinäinen psyykkaaminen ei riitä.

Lapsi, joka saa osakseen edes hippusen aikuisen arvostavaa ja luottavaa asennetta, kasvaa kohti toista arvostavaa aikuisuutta. Sama koskee aikuista, joka yrittää selvitä työelämän vaatimuksista. Luottamuksen kokemus auttaa jaksamaan.

Kuka tahansa, johon ei uskota eikä luoteta, on vaarassa väsyä ja syrjäytyä.

Usko on inhimillisen elämän perustekijä. Myös jumala-usko.

On hämmentävää, kuinka usein uskonnollinen usko ilmenee ihmisiä ja kansakuntia erottavana muurina: jos et usko niin kuin minä tai me, et kuulu pelastuksen piiriin.

Kadotus on sulkeutuneen uskon keksintö.

Jeesukselle kadotus oli paikka, jonne piti pyrkiä. Hän suuntasi sanansa ja tekonsa uskonsa kadottaneisiin, kuten sairaisiin, nälkäisiin, rikollisiin ja muihin sen sellaisiin.

Uskon sanat ja teot ovat jokaisen oikeus ja velvollisuus. Oikeus tarkoittaa oikeutta kuulua yhteyteen – lähimmäisen ja Jumalan yhteyteen. Velvollisuus tarkoittaa velvollisuutta sanoa ja tehdä asioita niin, että luottamus lisääntyy.

Usko on kaikkien oikeus, joka kukaan ei saa ehdollistaa.

 

Hannu Tiainen, Pukkila

 

 

Tuhat sanaa - Kun jääkin ulvoo

Kuuntelen.

Ylläni kaareutuu musta taivas, joka on täynnä valon reikiä. Allani paukkuu tuonelan syvyyksistä nouseva sinfonia.

Kuuntelen lämmön ja kylmän rajapinnan ääntelyä. Auringon laskettua järven jää ulvahtelee ja rysähtelee.

Ääntely on alkukantaista. Luulen kalevalaisen kansan laulaneen loitsunsa jäiden sinfoniassa. Ulvahdus tulee tuonelan syvyyksistä ja kaikuu Kalevalan mailta Pohjan Akan kyisille pelloille.

Ei ole mitään olevaista ilman lämmön ja kylmän, vihan ja rakkauden tai intohimon ja välinpitämättömyyden välistä alkukantaista mittelöä. Jokainen luotu joutuu tuntemaan kehossaan ja sielussaan nämä tuonelan syvyyden ja taivaan kirkkauden ilmiöt; luomisvoimista rajuimmat.

Eloton jääkin ulvoo silloin, kun synnytetään ja luodaan uutta.

Luomakunnan voimat ovat näkymättömiä. Osalle voidaan antaa mitattavia arvoja, kuten astetta celsiusta. Mutta sitten ovat nämä mittaamattomat murtovoimat, kuten rakkaus ja viha, jotka sulattavat jään ja lävistävät harmaan kiven.

Luomakunta ei ole luotujen hallinnassa. Luovien voimien keskellä eloton ja elävä ovat yhtä samaa avaruustomua, jota Luoja luomisen aamussa kouraisi, johon puhalsi ja jonka lähetti äärien ääriin.

Kuuntelen jään ulvahtelua, kun luonnon alkuvoimat käyvät sen kimppuun. Ulvahdus repeää ryskyen railoksi jääkenttään.

Luomakunta huutaa olemassa olonsa tuskaa. On aina huutanut. Kuuleeko Hän?

En ole varma. Kuulemattoman kipeällä kokemuksella huusi myös Hän. ”Miksi hylkäsit?”

Ei kerrota, kuuliko Hän Häntä. Hautaan Hänet laskettiin. Sieltä ylös nostettiin. Sanottiin: Ei Hän ole täällä. Missä on Hän?

Sittemmin Hän sanoi: lapset, onko teillä syötävää. Silloin muistivat: Leipä on Hän.

Myllynkivissäkö jauhettu? Luultavasti – miten muuten leipää olisi! Alkuvoimien keskellä jauhettu. Ei taivaassa. Ei tuonelassa. Tässä jauhettu ja tehty kuin leipä.

Kuuntelen jään ulvontaa. Tuonelan syvyyksistä nousee huuto. Se kuullaan tähtitarhain takana. Hän on huudossa mukana. Huutaa itse. On osa elotonta ja elävää – tai oikeastaan on kaikkeuden kaikki.

Jokapäiväinen leipä on taivaan mannaa. Murtuu kaikkien elämäksi. Ei kumma, jos välillä ulvahtaa. Hän meissä. Kuulenko Hänet?

HannuT

 

YouTube-video